SEURAKUNTA JA HENGELLINEN ELÄMÄ

19.6. SEURAKUNTA JA HENGELLINEN ELÄMÄ


Kuusamon seurakunta oli ollut evakuoituna Oulaisiin vuoden vaihteen 1944-1945. Sen asioita hoiti pakolaisuuden ajan pastori Antti Poukkula. Vanha rovasti Eerola oli perheineen Mikkelissä. Keväällä 1945 Poukkula virastoineen saapui hävitettyyn Kuusamoon ja majoittui yhteen Nilonkankaan parakkiin. Nykyisen seurakuntatalon paikalle pystytettiin väliaikainen parakkikirkko, missä sijaitsi myös kirkkoherranvirasto. Myös rovasti Eerola palasi kesän 1945 aikana virkaansa hoitamaan. Vuonna 1947 rakennettiin uusi kirkkoherran pappila nykyiselle paikalleen Torankijärven rantaan.
Seurakunnan muut papit, eli apulaispappi ja rajaseutupappi, asuivat jälleenrakennuksen ajan Kuuselassa. Sieltä käsin toimivat pastori Poukkula, joka sittemmin muutti Kemiin ja pastori Ossi Ylimaula, joka muutti sinne perheensäkin. Poukkulan lähdettyä apulaispapiksi tuli Hannes Leinonen, myöhempi Oulun piispa. Jälleenrakennusajan pappiskaarti oli muutoin varsin harmoninen, sillä kaikki kuuluivat täällä toimivaan lestadiolaiseen valtasuuntaan eli rauhanyhdistysläiseen liikkeeseen. Ainoastaan yksi poikkeus oli, nimittäin Jaakko Kuvaja, herännäispappi, joka lähetettiin tänne täysin lestadiolaiseen seurakuntaan v. 1946. Hyvin pian hän kuitenkin hakeutui täältä pois. Rovasti Lauri Konstantin Eerola kuoli v. 1949 ja uudeksi kirkkoherraksi oli vastoin silloista käytäntöä hakemassa kaksi Rauhanyhdistyksen pappia, Antti Poukkula ja Hannes Leinonen. Tämän vaalin voitti Antti Poukkula, kuusamolaisille hyvin rakkaaksi tullut evakkopappi.
Antti Poukkulan kirkkoherran virkakausi kesti täsmälleen 20 vuotta, v. 1950-1970. Se oli ripeätä seurakunnan kasvun aikaa. Väkiluku lisääntyi, väestön rakenne monipuolistui. Entinen harmoninen maaseutupitäjä alkoi muuttua jalostus- ja palveluyhdyskunnaksi. Kirkonkylästä kasvoi kaupunkitasoinen keskus. Poukkula oli aloittanut pappisuransa uneliaassa ja kotoisassa lestadiolaisympäristössä, missä kaikki tunsivat toisensa ja hän päätti sen erittäin ristiriitaisessa ja heterogeenisessa sekä voimakkaan rakennemuutoksen kourissa kamppailevassa seurakunnassa. Antti Poukkulalla oli paljon arvokkaita ja papille erinomaisen sopivia ominaisuuksia. Hän oli herkkä, sydämellinen runoilijasielu, jolla oli helppo päästä lähelle tavallista ihmistä. Poukkula itki ja nauroi avoimesti ja tunsi seurakuntansa ihmiset kuin omat taskunsa. Mutta hallinnolliset asiat eivät sujuneet kovinkaan hyvin ja seurakunnan ristiriidoissa hän osoittautui häilyväksi. Hän pyrki ymmärtämään ja miellyttämään kaikkia. Niinpä hän joutui ristiriitaan myös oman herätysliikkeensä kanssa, mikä oli Antti Poukkulan sekä henkiselle että fyysiselle kestokyvylle jo liikaa.
Seurakuntaan oli perustettu jo v. 1944 kappalaisen virka, mutta se pantiin auki vasta v. 1950. Viran ensinmmäisenä vakinaisena hoitajana oli Ossi Ylimaula. Hän lähti pois seurakunnasta jo v. 1952 ja tilalle valitiin Kinnulan entinen kirkkoherra, Harri Selim Mikkola, joka ei ollut lestadiolainen ja jota nämä eivät myöskään hyväksyneet papikseen, mutta huumorintajuisena ja rauhallisena sympaattisena miehenä Mikkola ei antanut sen liikaa häiritä itseään. Hän siirtyi täältä v. 1964 Piippola kirkkoherraksi. Viran seuraava vakinainen haltija oli Reisjärven kirkkoherran virasta tänne siirtynyt Erkki Antero Vaaramo, joka oli pikemminkin jyrkän linjan rauhanyhdistysläinen. Hänen ja kirkkoherran välit tulehtuivat varsin nopeasti.
Vaaramosta tuli seurakunnan XX kirkkoherra v. 1970 Poukkulan siirtyessä sairaseläkkeelle. Uudeksi kappalaiseksi tuli Oswald Carlson, joka hänkin kuului täkäläiseen lestadiolaiseen valtasuuntaan. Kun 1970-luvulla seurakuntalaisten enmmistö alkoi kuitenkin olla ihan muuta kuin perinteisen lestadiolaisuuden kannattajia ja kun SRK-lestadiolaisuuden suhde kirkkoon alkoi muutoinkin tuohon aikaan jyrkentyä, ristiriidat seurakunnassa väistämättä pahenivat. Tinkimättömänä vakaumuksen miehenä Vaaramo ei nähnyt mahdollisuuksia minkäänlaisiin kompromisseihin. Ristiriita syveni, kun 1970-luvulla tapahtui seurakunnan hallinnollinen uudistus, minkä seurauksena kirkon hallintoelimet valittiin vapailla vaaleilla eikä enää kirkkokansan toimesta jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt hallintoelimiinkin tuli selkeästi ei-lestadiolainen enmmistö. Luottamushenkilöt ja virkakunta alkoivat olla uhkaavaasti eri linjoilla.
Tilanteen ristiriitaisuus oli liikaa Vaaramon voimille. Niinpä hänkin joutui vetäytymään sairaseläkkeelle. Kuusamossa toteutettiin v. 1978 tammikuussa Suomen kirkkohistorian kenties vilkkain ja värikkäin papinvaali. Vastakkain oli seurakunnan oma kappalainen Oswald Carlson, joka edusti tuttua ja turvallista vanhaa lestadiolaista suuntausta ja lukeutui poliittisesti vielä keskustalaisiin, joten sekä rauhanyhdistysläiset että seurakunnan asioista vähemmän perillä olevat keskustalaiset, joita oli tietysti varsin paljon , kannattivat häntä. Vastaansa hän sai Ylitornion virallisen apulaisen, Raimo Antero Karvosen, jolla kyllä oli lestadiolainen tausta hänelläkin, mutta joka oli siitä etääntynyt erinomaisen kauas ns. korkeakirkolliseen suuntaan. Vaalin virallinen äänestysprosentti oli 61,22, mutta läsnäolevista seurakuntalaisisita äänestämässä kävi yli 80 %. Ääniä annettiin 6940, joista Karvonen sai 4461 ja Carlson 2457. Vaali oli tietysti pikemminkin voimakas protesti jyrkkää lestadiolaiduutta vastaan kuin epäluottamus kappalaiselle, jota henkilönä pidettiin yleisesti varsin sympaattisena.
Karvosen kirkkoherran virkakautena seurakunnan jumalanpalveluselämä on kokenut täydellisen mullistuksen. Entisestä hyvin saarnavoittoisesta ja liturgisesti köyhästä jumalanpalveluksesta tuli messu, musikaalisesti ja liturgisesti rikas hengellinen juhla. Kirkkokansa tippui kärryiltä kirkkoherran uudistusvauhdissa, mikä ei Karvosen uudistusintoa hidastanut vähääkään. Hän otti käyttöön myös pääsiäisyön ja jouluyön messut, mitkä vanhoissa kirkoissa tunnettiin toki ennestäänkin, mutta jotka luterilaisesta kirkosta olivat pudonneet ajan saatossa. Näistä tuli Kuusamon jumalanpalveluselämän keskeisiä tapahtumia. Ja jos paikallinen kirkkokansa niitä vierastikin, niin kirkko täyttyi ääriään myöten turisteista ja sellaisista seurakuntalaisista, jotka muulloin harvemmin löysivät tiensä kirkkoon. Käyttöön tulivat myös keskiviikkoiltojen viikkomessut, joista hyvin pian tuli nuoren seurakunnan vetämiä tapahtumia.
Huolimatta siitä, että Karvosen suhde täkäläiseen lestadiolaisuuuteen oli alussa äärimmäisen tulehtunut eikä puolin ja toisin ainakaan kohteliaisuuksia lausuttu, seurakunnan luottamushenkilöiden keskuudessa vanhat sotakirveet haudattiin nopeasti ja siirryttiin rauhalliseen rinnakkaineloon. Lestadiolaiset jatkoivat kirkkoherran "katolisuuden ja ortodoksisuuden" arvostelua ja saivat tähän arvosteluun paljon kannatustakin, mutta muutoin seurakuntaelämä hakeutui eräänlaiseen kahdenlaisen kristillisyyden rinnakkaineloksi. Rauhanyhdistys hoitaa hengelliset tilaisuudet omalla tavallaan ja muut noudattavat enimmäkseen kirkkoherran uudenlaista tyyliä. Ulkopuolisen silmin katsottuna tilanne on varmasti skitsofreeninen, mutta kuusamolaiset ovat tähän jo tottuneet.
V. 1972 seurakuntaan perustettiin virallisen apulaisen virka, mikä v. 1978 muutettiin II kappalaisen viraksi. Siihen saatiin vakinaiseksi viranhaltijaksi v. 1980 Jorma Kiviranta, Rauhanyhdistyksen pappeja hänkin. Sittemmin seurakuntaan perustettiin uudelleen apulaispapin eli seurakuntapastorin virka, minkä viran haltijaksi tuli sitemmin Jukka Helle. Hänestä tuli uuden messun varsin innokas ja lahjakas kehittäjä. Hän siirtyi v. 1995 seurakunnan nimikkolähetiksi Thaimaahan. Seurakuntapastoriksi tuli hänen jälkeensä Tom Broberg, joka siirtyi täältä Lappajärven seurakuntaan syyskuussa 1996. Hänen tilalleen tuomiokapituli nimitti marraskuussa 1996 Janne Aallon. Kivirannan siirtyessä pois seurakunnasta Käylän rajaseutupastori Veli-Matti Koivuranta valitiin tähän virkaan. Hänen vaimonsa Elsa Koivuranta oli jo aikaisemmin valittu seurakuntalehtoriksi.
Paanajärven rajaseutupastorin virka muuttui 1950-luvulla Käylän rajaseutupastorin viraksi. Tosin vasta vuodesta 1956 papit alkoivat enimmäkseen asua Käylässä. Ensimmäinen rajaseutuopappi oli Oalvi Hietava, mutta vasta toinen viran haltija Eero Kansanen muutti asumaan Käylään. Hänen tarmokkaan toimintansa ansiosta Käylään saatiin rajaseutukirkko ja -keskus, jotka valmistuivat v. 1958. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Olavi Vahtera. Samana vuonna Kansanen joutui eroamaan. Hänen jälkeensä rajaseutupappeina ovat toimineet Alpo Sipola, Pentti Kopperoinen, Martti Kallunki, Teuvo Aho, Hannu Kinnunen, Valde Palola, Veli-Matti Koivuranta, Markku Tölli ja Pekka Soronen.
Seurakunnan vanha kanttori Lauri Marttinen jäi eläkkeelle v. 1964. Uudeksi kanttoriksi seurakunta valitsi Yrjö Koskimäen, joka toimikin sitten seurakunnassa kanttorina useita vuosia kahteen eri otteeseen. Hän oli välillä Perhossa kanttorina ja palasi takaisin vanhaan seurakuntaansa. Muutaman vuioden 1970-luvun alussa kanttorina toimi Juha Ruostila. Yrjö Koskimäki lähti toistamiseen ja tällä kerralla lopullisesti seurakunnasta v. 1978. Pitäjän oma poika Raimo Heikkilä aloitti silloin kanttorinuransa syntymäseurakunnassaan. Nykyisin seurakunnassa on kaksi kanttoria. Toista virkaa hoitaa kanttori Maria Suviaro. Papin ja kanttorin viran ohella seurakunta on saanut 1960-luvulta lähtien useita muita viranhaltijoita, nuorisonohjaajan virkoja on nykyisin kolme, diakonian virkoja niinikään kolme sekä lisäksi kaksi rajaseutusisaren virkaa, talousjohtajan, suntion eli seurakuntamestarin, kiinteistönhoitajan ja seurakuntapuutarhurin virat sekä erikseen kansliahenkilökunta.
Vielä 1950-luvulla seurakunnan kirkko ja kirkkoherran pappila olivat seurakunnan ainoat kiinteistöt. Nykyinen kirkko valmistui v. 1950 ja siihen mahtuu noin 800 seurakuntalaista. Sen on suunnitellut arkkitehti Bertil Liljeqvist ja siihen saatiin Uumajan lahjoituksena uudet kirkonkellot, kun vanhat olivat sodassa hävinneet. Mutta sitten kävi ilmi, että saksalaiset olivatkin ennen kirkon polttamista ottaneet vanhat kellot alas ja haudanneet maahan kirkon läheisyyteen. Nämä kellot löydettiin huhtikuussa v. 1959 sakslaisen eversti Schreiberin antaman vihjeen perusteella. Uumajan kellot siirrettiin tässä vaiheessa Käylän rajaseutukirkon kelloiksi. kappaleiselle valmistui pappila vanhan Samostenniemen pappilan paikalle v. 1954 ja v. 1956 seurakunta vihdoin viimein sai myös oman kanttorin virkatalon, missä vanha Lauri Marttinen ehti asua viimeiset virkavuotensa. Ensimmäisen seurakuntatalonsa seurakunta sai v. 1966. Sen laajennusosa valmistui v. 1980. V. 1971 seurakunta osti kunnalta käytöstä poisjääneen Soivion kansakoulun ja saneerasi sen leirikeskukseksi rippikoulu-ja muuta leiritoimintaa varten v. 1973.

takaisin
sisällysluettelo